Alviina Helsinkiläinen valtiotieteilijä ja kaupunginvaltuutettu ideoi parempaa Suomea.

Laiskat nuoret vai nuorten laiska aktivoiminen?

  • Laiskat nuoret vai nuorten laiska aktivoiminen?

Demokratian ja yhteiskunnan päätösten oikeudenmukaisuutta varjostaa eräs haastava ilmiö. Alle 30-vuotiaista suomalaisista vain noin kolmasosa käyttää äänioikeuttaan. Miksi? Ja mitä tälle ilmiölle voisi tehdä? Olemmeko me nuoret vain luontaisesti laiskoja ja paheellisia typeryksiä, kuten viime päivien keskustelussa opiskelijoiden lööbailusta on stereotypisoitu?

Ainakaan tieteellinen todistusaineisto ei tällaista käsitystä tue. 

Esimerkiksi nuorten väkivaltaisuus ja päihteiden käyttö on jatkuvasti alentunut. Olemme keskimäärin suvaitsevaisempia, koulutetumpia ja kansainvälisempiä kuin edeltäjämme. Hölmöt nuoret - yeah right.

Nuorisobarometrin mukaan 15-29 -vuotiaat kyllä pitävät äänestämistä ja puoluepolitiikkaa tehokkaana keinona vaikuttaa yhteiskuntaan, mutta jostain syystä nämä näkemykset eivät näy käytännössä. Kun nuorilta itse kysyy, mikseivät ole olleet mukana yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa nousevat esiin mielekkäiden vaikuttamiskeinojen ja ajan puute. Tietoa yhteiskunnasta ja sen toiminnasta suomalaisilla nuorilla kyllä on,  mutta jostain syystä tämä ei kanavoidu puoluetoimintaan tai äänestämiseen.

Syyn on arveltu olevan voimakkaassa individualisoitumiskehityksessä, mitä tukee nuorten voimakas usko vaikuttamiseen kulutuskäyttäytymisellään. Yksittäiseen puolueeseen sitoutuminen saattaa tuntua hankalalta ja pitkäaikaiselta päätökseltä. Kun valitsee jotain, valitsee samalla olla valitsematta jotain muuta. Itse kuitenkin näen, että menemällä mukaan pääsen itse määrittelemään ja vaikuttamaan keskusteluun, enkä suinkaan vain noudattamaan ylhäältä annettuja näkemyksiä.

Kukaan ei voi yksin muuttaa maailmaa. Yksi ihminen on kuin hiekanjyvä - joukko kuin kallio, jos haluaa runollisesti ilmaista. Tätä on aina välillä hieman hankala muistaa, sillä omasta mielestäni vaikuttaminen on tehty Suomessa hieman hankalaksi.

Esimerkiksi monissa kouluissa, jossa meitä pitäisi opettaa yhteisömme jäseniksi, puoluepolitiikka on harmillisen usein kirosana. Aktiivinen kansalaisuus yleisemmin on lähinnä pois opetussuunnitelman ja yhteiskuntaopin kirjan systemaattisesta läpikäynnistä. Ongelmana on, että demokratiaa ei voi sisäistää pelkistä PowerPoint –kalvoista. Kuten niin monessa muussakin asiassa, käytäntö on paras opettaja.

Mediakynnyksen ylittäminen on nuorelle yleensä hankalaa muuten kuin esimerkkitapauksena aikamme rappiosta. Usein vaikuttaa siltä, että nuoria pidetään uhreina, jotka tulisi mielummin pelastaa kuin vaivaantua keskusteluun heidän kanssaan.

Tahdon 2015 ja sitä ennen Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjan aikana olinkin todella mielissäni. En vain itse asian takia, vaan myös molempien tapausten innostusta ja jopa toivoa luovan vaikutuksen vuoksi. Kerrankin meillä tuntui olevan meneillään joukkoliike, jonka jäsenet halusivat kukin omien kykyjensä mukaan osallistua itseään isomman asian muuttamiseen. Suomalaiset, erityisesti nuoremmat heistä, tuntuivat noiden tapahtumien aikana todella löytävän toisensa ja säteilevän siitä ymmärryksestä, jonka saa kun huomaa yhteistyön kantavan hedelmää. Toivon ettei tämä into katoa ihmisten muistista, vaan päinvastoin toimisi alkukipinänä ylittää monet muut tulevat haasteet, esimerkiksi sellaiset pikkujutut kuten ilmastonmuutos tai talousjärjestelmäämme liittyvät lukuisat ongelmat.

Uudenlaiset vaikuttamisenmekanismit, kuten kuluttusvalinnoilla mielipiteensä välittäminen tai tykkäys-politiikka, ovat tervetullut lisä kansalaisen vaikuttamisrepertuaariin. Meille kuitenkin on vuosisatojen mittaisen idealismin ja kamppailun saattelemana luotu demokraattinen järjestelmä, joka tarjoaa vaikuttamiskeinoja, joiden oikeanlaisella käytöllä isotkin yhteiskunnan palikat taipuvat halutuiksi oikeudenmukaisesti ja hallitusti. Tämä järjestelmä ei kuitenkaan toimi kuten sen tulisi, jos sen vaikutuspiirin sisälle jäävät ihmiset eivät usko siihen tai näe sitä vaivan arvoisena.

On väärin jättää ihmisen kasvaminen vaikuttamismahdollisuuksiinsa uskovaksi yhteiskunnanjäseneksi täysin hänen omille harteilleen. Peräänkuulutan kulttuurin muutosta, jossa aktiivinen kansalaisuus olisi läsnä kaikilla elämän osa-alueilla, eikä rajattuna kerran neljässä vuodessa vaaliuurnilla käymiseen, kuten nyt valitettavan usein tuntuu olevan.  Tätä muutosta voi avittaa ylhäältä päin tehdyin päätöksin, ja monenlaista onkin yritetty tehdä.

Esimerkiksi voisi nostaa nuorisovaltuustot, joita alettiin perustaa kuntiin 90-luvulla. Niiden käytännöt ja vaikutusmahdollisuudet vaihtelevat kuitenkin hurjasti, ja kaikkissa kunnissa niitä ei edes ole. Nuoret saavat itse äänestää valtuustojen jäsenet, mutta muutama poikkeusta lukuunottamatta äänestysatiivisuus on heikohkoa ja laskee dramaattisesti yläkoulusta toiselle asteelle siirryttäessä.

Kuitenkin ajatus siitä, että poliitikot ja virkamiehet, joiden työnantajia ovat kansalaiset, keksivät keinoja ”osallistaa” pomojaan on mielenkiintoisuudessaan aika hupaisa. Yhteiskunnalliseen aktiivisuuten kasvattamisen pitäisikin olla näiden toimijoiden ohella meidän kaikkien asia: vanhemmista lehtitaloihin, sisaruksista kouluihin, ystävistä työelämään asti. Opetussuunnitelmiin kaivataan enemmän suurien yhteiskunnan ilmiöiden, yrittämisen, vaikuttamisen ja ryhmätyön opettamista sekä kokonaisuuksia yli oppiaineiden. Oikein toteutettuna tämä ei ole pois kenenkään opetustunneista tai hyvistä sisällöistä. Tai jos onkin, voisi ehkä olla myös aika korvata kalalajien nimien ulkoa opettelu osallistavilla opetusmenetelmillä. Tällaista toivetta sateli myös tavatessani opettajia Educa-messuilla.

Jo ennen uusien työryhmien tai  toimenpideohjelmien laatimista, voi yksilö pyrkiä itse, esimerkiksi eduskuntavaalikeskusteluun osallistumalla ja äänestämällä, vaikuttamaan yhteisöönsä sen turvaamiseksi ja kehittämiseksi. Otetaan nuoret osaksi yhteiskuntaa paitsi koulujen, myös äänestysikärajan alentamisen kautta. Vaikuttamiseen on päästävä kiinni jo 16-vuotiaasta lähtien. Numeroissa on voimaa!

Lähteitä:

Nuoret ja ääni- tutkimus http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Nuoriso/nuorisoasiain_neuvottelukunta/julkaisut/muut_tutkimukset/Nuoret_ja_xni_II_verkkoversio.pdf

Nuorisobarometri: https://tietoanuorista.fi/wp-content/uploads/2014/02/Nuorisobarometri_2013_lowres1.pdf

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän markkuhuusko kuva
Markku Huusko

Huoli nuorten kiinnostuksesta politiikkaa kohtaan on paikallaan, mutta ehkä vielä kummallisempaa on se, että varttuneempi väki on Suomessa paljon laiskempaa äänestämään kuin esimerkiksi Ruotsissa.

Ote Hesarin jutusta, jossa kerrotaan Ruotsin vaaleista syksyllä 2014: "Äänestysprosentti oli 85,8, eli 1,25 prosenttiyksikköä suurempi kuin edellisissä valtiopäivävaaleissa 2010. Äänestysaktiivisuus Ruotsin valtiopäivävaaleissa on kasvanut jatkuvasti vuodesta 2002 alkaen... Ero Suomen edellisten eduskuntavaalien äänestysprosenttiin on suuri, yli 15 prosenttiyksikköä. Suomessa äänesti vuoden 2011 vaaleissa 70,5 prosenttia äänioikeutetuista. Äänestysprosentti on ollut Suomessa yli 80 prosenttia viimeksi vuoden 1983 vaaleissa."

http://www.hs.fi/ulkomaat/a1411350082500

Käyttäjän jheyno kuva
Jouko Heyno

Tähän on syynä Suomen poiittinen perinne, joka ulottuu Vapaussotaan ja sen tuloksiin. Ei äänestetä ensisijaisesti ehdokkaita, vaan puolueita. Henkilöt ovat toissijaisia puolueiden sisällä. Kun tähän liittää 70-luvulla alkaneen puoluevallan ja parlamentarisimin kasvun kansanvallan kustannuksella, ollaan jouduttu tilanteeseen, jossa puolueila ei käytännössä enää ole puolueohjelmia. Puolueiden toiminnasta on tullut opportunistista "toimitusjohdajuutta", jonka ainoa päämäärä on puolueen aseman vahvistaminen ja vallan lisääminen vallan lisäämisen takia, itseisarvona.

Kehitys on johtanut siihen, että kun media ei enää kirjoita politiikasta, vaan nimenomaan henkilöistä, valinnat kesittyvät "politiikan missikisoiksi". Seuraus on, että vanhempi väestö aidosti kokee, ettei äänestäminen enää vaikuta, koska ei uskalleta ajatella henkilöiden ensisijaisuutta ja puolueiden toissijaisuutta. Oleellista ei olekaan, saako Kako ääniä, vaan valitaanko Stubb. Oleellista ei olekaan, saako Kepu ääniä, vaan valitaanko Sipilä. Ja niin edelleen.

Kansan pitää saada oma selkärankansa kuntoon ja herran pelkoa poliitikkoihin. Ja se "herra" on kansa, äänestäjäkunta itse.

Nykyisin kansanedustajan ei tarvitse pelätä äänestäjää pätkänkään vertaa.

ulf fallenius

Nuoret ovat niin paljon fiksuja että ovat huomanneet että nykyinen politiinen järjestelmä on just sellainen että ei voi kansalaisen vaikuttaa yhtikäs mihinkään ei edes äänestämällä.Koko paletti pitäisi uudelleen rakentaa tehokkaaksi ja nopeasti päätöksiä tekeväksi missä ei yhdellekään kansanedustajalle kahta kautta pitempää uraa sallittaisi lainsäädännöllä korkeintaan avustajan paikka sen jälkeen.Tulos tai ulos olisi periaate.

Käyttäjän pekkakorvenniemi kuva
Pekka Korvenniemi

Nuorten osuus äänioikeutetuista on ennätyksellisen pieni ja eläkeläisten osuus ennätyssuuri. Nuoret jättävät vanhoja useammin äänioikeutensa käyttämättä, koska pitävät vaikutusmahdollisuuksiaan aiheestakin heikkoina. Eduskunnan kokoonpano on sen mukainen. On syytä pelätä, että kun lait tehdään vanhojen ehdoilla ja arkielämän lakeja vieläpä tiukkapipoisen kristillisen sisäministerin johdatuksessa, niin nuortemme mielenkiinto suuntautuu yhä enemmän ulkomaiden tarjoamiin mahdollisuuksiin.
Vaikea keksiä tähän hyvää ratkaisua. Äänestysikärajan laskemista kuuteentoista vuoteen voisi harkita, se hieman keventäisi vanhojen ylivaltaa.

Anna-Leena Nieminen

Kyllä nuoret poliitikot osaa samat temput kuin vanhemmatkin. Sitä on demokratia.

Esimerkiksi 29-vuotias kansanedustajaehdokas Heikki Vestman(kok.) ei suostu julkistamaan kommentteja blogissaan(ennakkomoderointi käytössä).

Ihmettelen miten tällainen kansanedustajaksi pyrkivä voi olla uskottava ehdokas ja olla esikuva nuorille? Ei ainakaan kansaa - varsinkaan nuoria - edusta vaan ihan jotain muuta...

Toimituksen poiminnat